Eli nyt on ollut pitkääkin pidempi paussi täsä kirjoittelussa. Reilu 6 kiloa tuli tosiaan kesään mennessä pudotettua mutta sitten tuli omia kolmekymppisiä, juhannusta ja miehen kesälomaa, joiden aikana treenaaminen jäi vähemmälle huonon olon ja äärettömän suuren väsymyksen vuoksi. Epäilin jo hetken aikaa olevani raskaana mutta kuukautiset alkoivat muutama viikko oletetun alkamispäivän jälkeen. Salille en kuitenkaan päässyt, sillä olo oli tosi vetämätön. Juhannuksen jälkeen olo alkoi menemään huononpaan suuntaan ja oli pakko tarkistaa, että onko se raskaus sittenkin saanut alkunsa. Ja niinhän se oli, että testi näytti positiivista ennen kuin kerkis kissaa sanomaan.
Painoa oli kuitenkin lähtötilanteessa jo ns. liian paljon ja vähän huoletti se, että kuinka tiukasti saa syömisiään vahtia ettei se kiipeis sataan kiloon. Raskaus oli shokki vaikka sitä ehkäisyä ei ollutkaan käytössä mutta kun kolmeen vuoteen ei ole raskautta kuulunut niin ei sitä enää edes osannut millään muotoa odottaa. Hetki meni asiaan tottuessa ja odotus alkoikin sitten jo tuntua todella iloiselta ja ihanalta asialta. Koko ajan takaraivossa kuitenkin soi, ettei kaikki ole hyvin.
Yhtenä aamuna sitten alkoi verenvuoto, runsas ja kirkas. Ei naurattanut! Hätähän siinä tuli ja äkkiä soittelemaan pitkin poikin neuvoloita ja sairaaloita. Kaikkien mutkien kautta pääsin ultrattavaksi, viikkoja oli tuolloin 9+2 ja kaikki olikin sitten ihme ja kyllä hyvin, vauva siellä köllötteli ja sydän sykki. Seuraavalla viikolla neuvolalääkäri vielä ultrasi ja silloinkin kaikki ol hyvin. Siitäkin huolimatta koko ajan joku sanoi, että joku on vialla. Kaksi viikkoa sitten taas odoteltiin ennen seuraavaa neuvolaa, jossa neuvolatäti kuunteli dopplerilla sydänääniä, joiden löytymiseen meni ikuiselta tuntuva aika mutta ne löytyi ja mun kaksi lastanikin pääsi niitä siinä kuuntelemaan, voi kuinka onnellisia me oltiin.
4 päivää sen jälkeen meillä oli nt-ultra, viikkoja oli kasassa 12+2. Sillä samalla sekunnilla kun se kuv siihen ruutuun pärähti tajusin, että meidän pienen sydän ei syki enää. Kysyin hädissäni heti asiaa ja ultraaja siinä vastasi hiljaa, että "niin, otan tästä nyt hieman mittoja". Missään vaiheessa hän ei oikeastaan sanonut, että meidän vauva on kuollut koska näin sen itse ensimmäisenä. Sen jälkeen meidät ohjattiin vielä päivystävälle gynekologille, jonka kanssa asia käytiin läpi. Sikiöllä oli niskaturvotusta liikaa eikä vatsanpeitteet olleet sulkeutuneet. Olin hysteerinen ja itkin eikä kaikki tieto oikein edes tuntunut sisäistyvän. Halusin vain pois...
Sain ajan seuraavalle maanantaille lääkkelliseen tyhjennykseen, hirveä sana! Samalla otin jonkun kohtua valmistavan lääkkeen ja kyselin hädissäni, ettei vauva vaan tule kotona sen lääkkeen ansiosta sillä en ollut henkisesti valmis synnytykseen kotona, en halunnut nähdä vauvaa. Viikonloppu meni siinä itkiessä ja surressa menetystä, jota en koskaan uskonut kokevani. Sain lohdutuksen sanoina kuulla, kuinka onnellinen saan olla kun minulla jo on kaksi tervettä lasta ja että kuinka hyvä on, että tämä kävi jo nyt eikä myöhemmin tai synnytyksessä. Mitä sitten? Mulle se oli suru, on edelleen. Se on kipu jota en voi jakaa kenenkään kanssa vaikka tämä ehkä koskettaakin muita. Minun pienestä tuli enkeli.
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä heräsin klo 4.50 siihen, että housut olivat märät. En ensin tajunnut mitä on tapahtunut kunnes nousin ylös ja housuihin suorastaan holahti, aivan kuin oli pissannut housuun. Tajusin sen olevan lapsivettä ja kiiruhdin äkkiä vessaan. Samantien alkoi verenvuoto ja kivut. Kävin äkkiä suihkussa ja lähdettiin sairaalaan, johon päästyämme supistukset tulivat jo minuutin välein ja luoja, että ne tekikin kipeää! Siinä sitä muutama tunti kärvisteltiin kunnes sitten oli pakko soittaa hoitaja tarkistamaan minkä ponnostin ulos, itse en halunnut katsoa. Hoitaja tuli tutkimisen jälkeen ilmoittamaan, että istukka on tullut ja kyseli, olisiko vauva tullut jo kotona. Mietin ettei se ole mahdollista mutta ultrauksen jälkeen oli pakko todeta vauvan ilmeisesti tulleen vessanpönttöön silloin kotona, koska kohtu oli jo tyhjä. Valitellen minulle kerrottiin ettei tuhkaus ole nyt mahdollista sitten ja koin siitä aikamoista syyllisyyttä, että miten en huomannut... miksi menin pyyhkimään ennen pönttöön kurkistamista? Noh, sen kanssa on nyt elettävä, aivan kuten koko tämän murheen kanssa. Suru ei ole mennyt vielä pois mutta se on muuttanut muotoaan.
Nyt mun on aika katsoa tulevaisuuteen ja toivoa, että tämä vielä joskus olisi mahdollista, että saisin vielä kerran olla raskaana loppuun asti ja synnyttää terveen lapsen. Ehkä sitten joskus. Nyt voin vain katsoa taivaaseen ja kuiskata hyvästit, kertoa kuinka paljon rakastan. Meidän pieni enkelilapsi <3
Hipaisi hiljaa enkelin siipi,
kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi,
enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.
- Hannele
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti